Suomessa on perusopetuksessa vallalla vahva inkluusioajatus kaikille yhteinen koulu. Käytännössä se tarkoittaa oppilaan, jolla on erityisen tuen päätös, sijoittamista lähikouluun. Ajatus inklusiivisesta, tasa-arvoisesta koulusta, jossa kukaan ei leimaudu sen vuoksi, että hän tarvitsee enemmän tukea kuin muut, on kaunis. Sitä on kuitenkin vaikea toteuttaa, jos/kun motiivina tälle ovat myös säästösyyt.
Pienryhmiä ja -luokkia on purettu. Kun yhä suurempi osa tukea tarvitsevista oppilaista on siirretty yleisopetukseen, erityisopetuksen tarpeet ja resurssit eivät aina vastaa toisiaan. Luokan koko oppilasaines olisi huomiotava luokan oppilasmäärää ja henkilöstöresursseja päätettäessä. Nyt näin ei aina ole.
Liian usein käy niin, että opettajan jakaessa huomionsa yhä useammalle eritasoiselle oppijalle, eniten tukea tarvitsevat oppilaat jäävät liian vähälle huomiolle. Erityisen tuen oppilas ei saa sitä tukea, jonka hän saisi pienluokassa. Siellä häntä opettaisi erityisopettaja ja tukena olisi avustaja. Nyt, kun oppilas siirtyy pienryhmästä perusopetuksen ryhmään, hänen mukanaan ei aina siirry edes avustajaa. Lahjakkaiden oppilaiden eriyttämiselle ei myöskään ole aikaa, heidän on pärjättävä omillaan.
Tilanne ei ole tällä hetkellä kenenkään etu. Levottomuus ja häiriökäyttäytyminen lisääntyvät suuressa ryhmässä, mikäli oikeanlaista tukea ei ole tarjolla. Tämä johtaa oppimistuloksien heikkenemiseen kaikilla. Suomen tulokset PISA-testeissä ovatkin olleet laskussa jo vuosikaudet.
Nämä perusopetuksen ongelmat heijastuvat myös tulevaisuuteen, ja näkyvät jo nyt ammatillisessa koulutuksessa. Kun kannamme huolta lasten ja nuorten syrjäytymisestä, sen parasta ennaltaehkäisyä on panostaminen kasvatukseen ja opetukseen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tästä asiasta uskallan puhua ja haastaa nykyisen tilanteen!